Vorssammuseo 3.0

lauantai 7. lokakuuta 2017

Museonosturilla on arvonsa – ja hintansa

Kaupunginhallituksen kokouksessa maanantaina 9.10. on käsittelyssä Parma Oy:n aie lahjoittaa Puolimatkan 1960-luvun Wolff-nosturi Forssan kaupungin ylläpidettäväksi.

Nosturi vuonna 1988. Kuva: Piipunjuurella.fi
Nosturi sijoitettiin 2-tien varteen vuonna 1997 muistoksi Armas Puolimatkan elämäntyöstä. Nosturi on nykymittapuun mukaan pieni ja vaatimaton, mutta sen historiallinen arvo on suuri. Se symboloi rakennemuutoksen, kaupungistumisen, lähiörakentamisen ja Forssan kukoistuksen aikakautta. Puolimatka sitä paitsi toi Suomeen ensimmäisen nosturin.

Mutta. Nosturilla on myös hintansa. 50-vuotiaan rautarakennelman korjaaminen tai purkaminen ei ole ilmaista. Tuleekin mieleen, olisiko lahjoituksen motiivina välttää korjauskustannukset? Ajan nakertamana nosturi tulee olemaan ympäristölleen vaarallinen.

Harmillisen usein tapahtuu niin, että yritysten tarpeettomaksi käynyttä kulttuuriperintöä sysätään yhteiskunnan vastuulle ilman myötäjäisiä. Tuotantoa tallentavissa museoissa tämä ongelma on niin ilmeinen, että sen ennaltaehkäisemiseksi on Forssassa laadittu yrityksille ja museoille suunnatut ohjeet.  

Vastuu kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille, sanoo Suomen perustuslaki. Miksi se ei siis kuuluisi myös yrityksille? 

Nosturin tarina-arvo on suurin Parma Oy:lle. Tässä olisi menestyvälle yritykselle hieno ja trendikäs mahdollisuus rakentaa omaa julkisuuskuvaa. Jos Parma haluaa lahjoittaa nosturin, niin miksipä siis Parma ja Forssa eivät solmisi vastikkeellista yhteistyösopimusta? Parma maksaisi esim. vuotuisen sponsoroinnin kulttuuriperinnön ylläpitoon. Tekninen toimi voi suunnata korvauksen vaikkapa tekstiilimuseon korjaukseen. Yhteistyön voisi kruunata klassikkokuosien siirtyminen betoniin jossain paikallisessa rakennuskohteessa? Museo voi myös nostaa forssalaisen rakennusteollisuuden historiaa näkyviin omilla menetelmillään. Parma saisi vastineeksi sekä Nosturin tarinan että verovähennyskelpoisen goodwill-arvon ja mainiota synergiaa. 

Kaupungilla on Forssan museon kautta myös Finlaysonin kanssa sopimus, jonka mukaan yritys maksaa pienen vuotuisen tuen tekstiiliperinnön ylläpitoon. Vaikka summalla ei tiloja remontoida, se antaa vahvan viestin yrityksen kulttuuritahdosta.

Forssan museon valokuvakokoelmissa on tuhansia kuvia Rakennusvalmisteelta, sekä kaksi aktiivista vapaaehtoistyöntekijää digitoimassa ja luetteloimassa niitä – katso saalista Piipunjuurelta.fi:stä!  Forssan museon perusnäyttelyn Puolimatka-osastoon voit kurkata vaikkapa tämän videoklipin avulla! 

Teksti: Kati Kivimäki

tiistai 3. lokakuuta 2017

Miksi Forssan tekstiilimuseo ei ole auki yleisölle?

Vaikka kulttuurimatkailu on kasvava elinkeino, ja Forssa ruuhka-Suomen keskipisteessä, on tekstiilimuseo - yksi kaupungin matkailun vetonauloista - ollut jo vuosia suljettuna. Syynä on tilaongelma. Kun Forssan museo uudistettiin vuonna 2013, Tekstiilimuseo Tyykin näyttelytila otettiin väistötilaksi, jonne vanhan perusnäyttelyn esineet siirrettiin. Vielä tänäkin päivänä Tyyki on puolillaan esineitä ja säilytyshyllyjä, ja lopputila on otettu museon kokoelmatyön käyttöön. Ongelma on myös tilan kunnossa. Tekstiilimuseon eli v. 1873 rakennetun Valimon katosta putoilee ötököitä, elukoiden jätöksiä ja muuta roskaa. Tila on vetoisa energiasyöppö, ja siellä on valimonaikainen kaasuvalaistus. Surisevassa viheriäisessä kaasuvalossa Forssan värikylläinen tekstiiliperintö näyttää kelmeältä. Kokoelman säilytystilat puolestaan ovat Kehräämöllä sähköpässin vanhassa tallissa. Laastia ropisevan katon alla on näytteet Forssassa valmistetuista kankaista 1800-luvulta 2000-luvulle.


Tekstiilimuseo Tyyki.

Finlayson luovutti kokoelman museon hoitoon 1980-ja -90-luvuilla. Tekstiilimuseo Tyyki avattiin 1997. Kuoseja on miljoonia, ja niihin kohdistuu nykyään suuri kiinnostus mm. sen ansiosta, että Finlayson Oy on ottanut historian yhdeksi bränditekijäkseen. Me museolla harmittelemme sitä, että Forssa ei pysty hyödyntämään yleistä retrotrendiä, historiamatkailijavirtaa eikä Finlaysonin julkisuusarvoa siksi, että tekstiilikokoelmamme lojuu hämärässä varastossa, jonne ei kehtaa päästää ihmisiä, ja siksi, että kokoelman esittelyyn tarkoitettu tila vaatisi kunnostusta.

Tekstiilikokoelman ylläpito on maksanut Forssan kaupungille 20 vuoden aikana jo satojatuhansia euroja. Tämä on ollut investointi tulevaisuuteen. Nyt elämme sitä tulevaisuutta, jossa kaikki keinot seudun elinvoiman lisäämiseksi on otettava käyttöön. Onko Forssalla varaa olla hyödyntämättä tällaista kulttuurivarantoa?

Lasten työpaja tekstiilimuseossa v. 2011.


Haluaisimme järjestää asiat niin, että tekstiilikokoelma ja tilat sen esittelylle olisivat kustannustehokkaasti saman katon alla. Haluaisimme kuosit  tehokkaasti esille ja käyttöön. Haluaisimme, että lämpö-valo-olosuhteet säilytykselle, työskentelylle ja aineistojen esittelylle sopivat ja riittävät. Ja että kokoelman parissa tapahtuva työskentely olisi uutta luovaa ja paikkakunnan imagoa ja vetovoimaa vahvistavaa. Ja että se tapahtuisi yhteistyössä eri tahojen kesken. Tämän kaiken toteuttaminen on vain järjestelykysymys: kaikki ainekset ovat olemassa. Tilan tarve ei lisäänny, mutta sen laatu pitäisi olla parempaa. Haluamme, että kaupunkilaisten yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja historiallisesta kiinteistöomaisuudesta pidetään huoli.

Tekstiilimuseo/arkiston perinpohjainen uudistaminen avoimeksi tekstiiliarkistoksi ei ole sen suurempi urakka kuin Forssan museon uudistus muutama vuosi sitten. Uudistaminen maksoi kaupungille 370 000 euroa, ja varovaisesti arvioiden se on tuonut kaupunkiin 500 000-600 000 matkailijaeuroa (kts. tutkimus museoiden taloudellisesta vaikuttavuudesta). Museoiden taloudellinen hyöty kohdistuu paikkakunnan ravintoloihin, kahviloihin, majoitusliikkeisiin ja muihin yrityksiin. Museoidensa kautta kunta tukee yrittäjyyttä ja kunnan elinvoimaa. Uudistus on myös tuonut kosolti hyvää mainetta, kiitos Vuoden museo 2014 -palkinnon. 

Paloja ja pakkoja -näyttely tekstiilimuseossa v. 2009.





Kutsumme nyt teitä lukijat, kuntalaiset, päättäjät, osallistumaan Forssan tekstiilimuseon tulevaisuutta koskevaan kyselyyn.

Voit tutustua arkistomme nykytilaan Tyykistä tulevaisuuteen –kierroksilla 9.-13.10. klo 13. Kierroksille mahtuu vain muutama osallistuja kerrallaan, joten ilmoittautuminen on pakollinen. 

perjantai 29. syyskuuta 2017

Kuosit leviävät ääniksi


Forssan museo tekee kulttuuriperinnön merkeissä yhteistyötä sekä paikallisesti, kansallisesti että kansainvälisesti.

Museon talvenselkää 2016/17 hallinnut tekstiiliperintöprojekti Wear and Share huipentui tänä syksynä projektikumppanien yhteistapaamiseen ensin Ruotsin Södertäljessä, sitten Tanska Struerissa.

Mitä matkalla opittiin?

Forssan oma projektiosuus päättyi viime keväänä Revitään tekstiilistä -seminaariin ja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyyn. Näyttelyyn liittyvät blogitekstit ovat tämän blogin historian suosituimmat, kurkista niitä, jos et ole vielä ehtinyt!


Puuvillapäiväkirjat-näyttelyn tarinat on koottu prpjektikoordinaattori Tanja Härmän kokoamaan Sirosäkkimuistoja-julkaisuun, löytyy Forssan museon kaupasta! 


Södertäljen Torekjälbergetin osuudessa nuoret tutkivat pukuhistoriaa, haastattelivat edellistä sukupolvea, valitsivat tämän päivän nuoren asun museon kokoelmiin ja valmistivat versioita historiallisista puvuista. Struerin museo toteutti voimauttavan, muotiin, identiteettiin ja itse-esittämiseen keskittyvän valokuvausprojektin ”Sjelvdesignere”, jossa yksi Tanskan tunnetuimmista muotivalokuvaajista, Andreas Houmann, kuvasi paikallisia nuoria.

Södertäljen Wear and Share-osuudessa nuoret valitsivat
tämän ajan nuoren tyypillisimmät vaatteet - tytölle ja pojalle.

Projektikumppanimme tutustuivat Forssan projektiosuuteen Forssan museon vieraina viime keväänä. Samassa hengessä Forssasta vierailtiin kumppanimuseoissa. Vierailuihin kiteytyi yksi projektin keskeinen tavoite: toistemme työstä ja saavutuksista oppiminen ja uusien työmetodien ja ideoiden omaksuminen.

Opimme Södertäljen Torekällbergetin ulkoilmamuseossa seuraavaa. Suuressakin museossa töitä on aina enemmän kuin tekijöitä. Resurssimuutokset voivat olla äkkinäisiä, joten parasta valmistautua niihin tulevaisuuteen uskoen. Museon työntekijän työsarka, kulttuuriperintö, on maasta toiseen samanlainen, vaikka tarkka kohde vaihtelee. Vapaaehtoiset, työkaverit, verkostot museon ympärillä ovat yhtä tärkeitä kuin museo itse. Oman työn ja omien palvelujen kehittäminen ei ole itsetarkoitus vaan keino kohdata asiakkaiden ja uusien viiteryhmien tarpeet – päivittää tapoja tuoda kulttuuriperintöä tutuksi uusille yleisöille, uusille yhteistyökumppaneille.


 Struer sijaitsee Tanskan Jyllannin luoteisosassa, Pohjanmeren sisälahden rannalla. Struerin museo vastaa sekä paikkakunnalla syntyneen Bang  & Olufsenin että kaupungin historian säilyttämisestä ja esittämisestä. Struerin museon periaatteena on esittää kulttuuriperintöä siinä ympäristössä, jossa se on syntynyt ja ollut elävää: pop up -kauppa, jota hoitavat eläköityneet myymälähoitajat parin tunnin viikkotahdilla, toimii kaupungin keskustassa. Veturimuseo ja pientelakka ovat niin ikään vapaaehtoisten avulla museoituja kohteita, joiden suuret, rakenteelliset perusparannukset johdetaan museolta käsin.  
Struerin uusi museorakennus ja museoitu Johannes Buchholzin talo sijaitsevat
vierekkäin. Kuvassa Forssan Tuuli, Södertäljen Stefan ja Nina sekä Sturerin
Thomas ja Jesper

Synestesiaa!

Södertäljen Torekällbergetin kulttuuriperinnön ytimessä on Södertälje ennen ja nyt. Struerissa kaupungin historiaan tuo oman vivahteensa kansallisesti tärkeä kirjailija Johannes Buchholz – ja tietenkin B & O, kuningattaren audiolaitteiston hovihankkija, yritys, joka ymmärsi, että tekniset ominaisuudet ja design kulkevat käsi kädessä.

Forssan museon ”ääni” ovat painokangaskuosit ja tekstiiliperintö. Millaista olisi tulkita omia kulttuuriperintöjämme toisen museon näkökulmasta tai siitä mediumista käsin, jota museo säilyttää? Mitä yhteistä on 1860-luvun huvilakaupunki Södertäljellä ja  saman ajan Forssan tehdasyhteisöllä? ( Ainakin ajan hittileivonnainen rinkeli – ja krinoliinit.)

Entä Struerin äänentoiston historia – ja samalla muotoilun historia? Äänentoistolaitteiden muotoilun kultakausi, 50-luku, asettuu samoihin aikaraameihin Forssan tehtaiden tekstiiliateljeen perustamisen ja painokangaskuosien suunnittelun tason nousun kanssa.

Vaan mennäänkö vielä syvemmälle? Helsingissä sijaitseva Tekniikan museo tutkii loka-marraskuussa 2017 koneita tanssin avulla.

Millaista olisi tehdä kuoseista ääntä? 

Millaista ääntä erilaisista kuoseista voisi syntyä?

Odotamme mielenkiinnolla kokeiluja ja kokeiluehdotuksia!  

Kuvat ja teksti: Kristiina Huttunen 








sunnuntai 27. elokuuta 2017

Absolutely Fabulous!

Aika: 26.8. klo 16
Järjestäjä: Kulttuuriyhdistys Kuvio
Musiikki: Kari Mäkiranta + yhtye
Lavasteet: Jenni Kalsola
On Stage: taiteilijoita, käsityöläisiä, harrastajia Forssasta ja maailmalta.

Kulttuuriyhdistys Kuvion idearikas ydinjoukko päätti puolitoista vuotta sitten lähteä kokoamaan puettavan taiteen tapahtumaa. Suunnitelmat ovat eläneet kotiympyröissä ja kansainvälisissä kohtaamisissa, ja tiivistyivät nyt noin tunnin upeaksi muotinäytökseksi Jokioisten tietotalolla. Yhdistäväksi teemaksi oli valittu kierrätettävät materiaalit – mikä paremmin sopisikaan järkivihreälle Forssan seudulle. Lopputuloksissa oli huumoria, vakavuutta, luontomystiikkaa, oivalluksia, karmeutta ja hienostunutta tyyliä. Tapahtumassa huipentui yhdistyksen ”Creative Connections – luovia yhteyksiä” –innovaatioviikko, jonka aikana kansainvälisten vieraiden kanssa perehdyttiin kierrätysmateriaalien luoviin käyttömahdollisuuksiin. 

Avantgarde Fashion show'ssa oli aito muotinäytöstunnelma musiikkeineen, valoineen ja catwalkeineen.

Forssan museo seurasi tapahtumaviikkoa kiinnostuksella, ja pääsi muotinäytöksen catwalkillekin tilkkujen kautta. Muotinäytöksen nimittäin päättivät neljä taitavaa ja mielikuvituksekasta naista, joiden puvuissa hyödynnetty Forssan tekstiiliarkiston käyttökokoelman kuositilkkuja. Kampaamo Tazzi loihti pukujen kantajille fantasiakampaukset ja optikko Kirkassilmä varusti heidät muodikkailla aurinkolaseilla. Pääsivätpä Finlaysonin 1960-70-lukujen kuositilkut totisesti pölyistään!

Marja Leena Kangasniemi-Saaren musta nahka-asu oli somistettu pinkein rusetein ja saanut kruunukseen noitamaisen tötterön. Hykerryttävä lopputulos toi mieleen Harry Potterista Bellatrix Lestrangen. Meiju Vettenrannan maanruskeasta iltapuvusta hehkuivat keltaiset auringonkukat, ja hiuksetkin olivat kuin aurinkokuningattaren - lopputulos oli hehkuvan säteilevä. Teija Laurosen puvun palloisa väri-ilo jatkui hiusten värikkäinä tilkkusilppupalloina ja hahmottui jännästi Lasten Forssa-ohjelmamme logoksi. Ja sehän sopii: ovathan kaikki kolme luovaa naista siviilissä Forssan kaupungin sivistystoimen virkanaisia. Hieman erilaista business-pukeutumista tämä! Joukon vahvistuksena oli toisessa kaupungissa virkanaisena toimiva Päivi Tiesmaa, jonka maalauksellisen asun täydensi lumikuningattaren kruunua muistuttava hiuksisto.

Yhdelle roska - toiselle käyttökelpoista materiaalia. Teija Laurosen asun täydensivät kengät, jotka hän oli valmistanut asuunsa käyttämiensä pyörylöiden ylijäämistä.
Näinkin voi siis museotekstiili herätä henkiin: uusina luomuksina museon poistomateriaaleista. Mutta muitakin tapoja on, ja niihin aikoo sukeltaa Forssan museon uusi hanke Tyykistä tulevaisuuteen, joka luo suuntaviivat Forssan tekstiilimuseon uudelle tulemiselle. Avanti! Eteenpäin!

Vasemmalta: Päivi Tiesmaa, Teija Lauronen, Marru Kangasniemi-Saari, Meiju Vettenranta.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Värikkään kaupan värikäs rouva


Forssan tehtaankylän ensimmäisen kaupan perusti A.W Wahren 1860-luvulla. Pian tehtaankauppa vakiintui Forssa-yhtiön omistamaksi sekatavarakaupaksi, jossa myytiin tehtaiden tuotteiden lisäksi kaikkea sitä, mitä pienen tehdaskylän asukkaat saattaisivat tarvita. 1900-luvun myötä tehtaanmyymälä muuntui Forssa-yhtiön tuotteiden myymäläksi, josta sai niin sorsettia kuin vistramusliiniakin. Ja tehtaalaisille tarjolla oli ikisuosittuja sirosäkkejä.

Forssalainen tekstiiliteollisuus on historiaa, mutta paljon eläviä ja toimivia muistoja siitä on yhä jäljellä. Myös Finlaysonin Forssan tehtaanmyymälän juuret voidaan johtaa ensimmäiseen Forssassa ikinä perustettuun tehtaankauppaan. Vanhan ajan "sekatavaraa", nauloja, neuloja, jauhoja, mustetta, ei ole myyty aikoihin. Kauppa on silti vahvasti toiminnassa – Finlaysonin tehtaanmyymälänä.

Tehtaanmyymälän oma lähihistoria on monivaiheinen ja kartoittaa vanhaa ja uutta Forssaa, siitä on tässäkin blogissa kirjoitettu useasti.1800-luvun kauppatalosta 1960-luvulla torinlaidan Puistolinnaan, Puistolinnasta vanhan yhtiönsaunan yläkertaan, josta vuonna 1979 Kehräämön ja Koskisillan liepeille. Ja siitä muutto Kutomon alueelle vuonna 1984. Kutomolla toimipiste on vaihtunut useampaan otteeseen. Viimeisten vuosikymmenten muutoksia on ollut todistamassa myyjä Sirkka Kujanpää. 

Myyjän työasu kesällä 2017
”Olin 16-vuotias, kun tulin töihin tänne Forssaan - kutomolle siinä vaiheessa. Asuin Karkkilassa silloin. Sain sen idean, että pyrin Finlaysonille töihin, ystävien perässä. Perjantaina soitin työnjohtajalle ja maanantaina olin jo töissä.”

Kutomon työura päättyi vuonna 1992.

”Olin neljä kuukautta vailla työtä. Sitten tulin tuuraamaan äitiyslomansijaisuutta tehtaanmyymälään. Työkaveri tuli takaisin ja minä jäin tänne myös.”

1990-luvun iso juttu oli tietokoneiden vakiintuminen osaksi työtä.

”Ennen sitä meillä oli vanhanaikainen vaaka, jossa oli punnukset ja vanhanaikainen kirjoituskone, jota myymälänhoitaja hoiti. Sitten kun tuli uudet koneet, herranjumala, sanottiin, opetelkaa. Sitten kun oppi sen, niin uudet ohjeet. Koko ajan muuttuu. Inventaarien laskeminen oli työlästä, pakkoja oli hirveästi! ”

Mutta tietokoneet eivät olleet ylivoimaisia - kiitos työkaverien. 

”Vuoronperään opeteltiin, asiakastyön lomassa.”

Sirkan syntymäpaikka on Jäppilä. Sieltä elämä heitti Karkkilaan, ja sieltä Forssaan. Ja tänne hän on jäänyt.

” Ei minulla täältä ole minnekään kiire ollut,
tämä on hyvä työpaikka, mukava työmatka, Kalliomäkeen silloin 16-vuotiaana tulin yhden omakotitalon yläkertaan asumaan ja samassa kaupunginosassa asun yhä.” 

Työ on muuttunut, mutta paljon on pysynyt samana: kankaat ja asiakaspalvelu. Vielä yhden muiston Sirkka heittää, ennen kuin rientää palvelemaan bussikyydillistä matkailijoita:

”70-luvulla, nuorena tyttönä, kun tänne Kutomolle oli korkeat aidat, niin portinvartija aina pysäytti mut ja kysyi että minne oot menossa. Vastasin aina, että ihan töihin oon kuule tulossa. Joka aamu katoin että minkä väristä kangasta värjätään tänään. Isosta putkesta tuli jokeen milloin vihreää, milloin sinistä, milloin punasta. Se on jäänyt mieleen, se joen väri.”

...ja huhtikuussa 1979. Kuva on otettu tehtaanmyymälän Koskisillan pielen myymälän avajaisissa.
Kuva: Forssan museo/  Piipunjuurella.fi.
























Sirkan kuva ja teksti: Kristiina Huttunen





torstai 15. kesäkuuta 2017

Emmi Lintonen päivän poliitikkona: "Tänne voisi vain jäädä katselemaan esineitä"

Suomen museoissa vietettiin Kutsu poliitikko museoon-teemaviikkoa 5.-9.6.  Sen tarkoitus on tutustuttaa poliitikkoja museoiden arkeen - ja lisätä ymmärrystä siitä, miten laajaa ja syvää museoissa tehtävä työ ruohonjuuritasolla on.
Emmi, Tekstiilimuseo Tyykin työ- ja säilytystilana toimiva
näyttelysali sekä Valokuvaamo Hellaksen aineistoa.
Forssan kaupungin kunnallispolitiikassa vaikuttaa useita poliitikkoja poliittisen kentän eri laidoilta - poliitikkoja, joilla on hyvä tietämys kulttuurista, kulttuuriperinnöstä ja museoiden merkityksestä. Kutsu poliitikko museoon -päivään halusimme kutsua nuoren paikallispoliitikon. Kutsuun vastasi kaupunginvaltuutettu Emmi Lintonen, joka vietti perjantaina aamupäivän kanssamme. 

Aamukahvilla Emmi kertoi kuulleensa runsaasti myönteistä palautetta Forssan museosta Vuoden museo 2014 -palkinnon tiimoilta. Kulttuurin merkitys yhteiskunnassa on Emmille myös selviö. Hän kertoi anekdootin, jonka lähde on entinen kulttuuriministeri Pia Viitanen: Yhteiskunta on kuin rantapallo, joka koostuu eri sektoreista. Yksi pieni sektori on kulttuuri. Mutta jos se otetaan pois, ei pallo pysy enää koossa. 

Näinhän se on! 

Emmi Lintonen tuntee Forssan museon näyttelytilat jo lapsuudesta, mutta tänään sukellettiin näyttelyiden sijaan kulissien taakse. Tutuksi tulivat isojen ja pienten esineiden säilytystilat, Iäisyys ja Helvetti. Helvetissä poliitikko seisahtui ja lausahti: "Tänne voisi jäädä vain tuijottelemaan näitä ihania esineitä". 

Seuraava vierailukohde oli Forssan museon tekstiiliarkisto. Tekstiiliarkisto pitää sisällään ainutlaatuista suomalaisen painokankaan historiaa noin puolen hyllykilometrin verran. Kokoelma-amanuenssi Asta Louhelo kertoi arkiston sisällöstä ja museonjohtaja Kati Kivimäki nykyisen arkistotilan mahdollisuuksista ja museon toiveista tuoda aineistoa esiin yleisölle nykyistä helpommin ja monipuolisemmilla tavoilla – asianmukaisissa tiloissa. 

Matka jatkui Kehräämön toiselle laidalle, Tekstiilimuseo Tyykiin, jossa kokoelmatyöntekijävahvistus Inka Keränen ohjasi Emmi Lintosta kokoelmahoidollisissa toimissa. Valtuutettu kääri Valokuvaamo Hellaksen valokuvapaperilaatikoita arkistokelpoiseen silkkipaperiin lopullista säilytystä varten. Samalla tarkasteltiin Tekstiilimuseo Tyykin suurta salia, joka ennen on ollut näyttelykäytössä muka joka tällä hetkellä tilanahtaudesta johtuen palvelee sekä työtilana, valokuvastudiona että kokoelmatilana. Jo matkalla Tyykiin tutustuimme myös Kehräämöalueen faunaan, kun nuori rusakko juoksenteli pitkin patosiltaa. Fasaaneja ja liejukanoja ei tällä kertaa Tyykin liepeillä näkynyt. Sen sijaan Tyykin salissa kaupunginvaltuutettu vietiin tutustumaan lepakon- ja pulunjätöksiin, joita kattorakenteista tippuu kokoelmien päälle – minkä takia kokoelmat pidetäänkin tiukasti laatikoissa tai valkoisten lakanoiden alla.

Aamupäivän lopuksi kuulimme vielä Emmin mietteitä valtuustotyöskentelystä. Sitten valtuutetun olikin jo aika kiiruhtaa päivätyöhönsä. Hieno päivä, hieno aamu, hieno viikko. Tervetuloa uudestaan Emmi Lintonen – ja muutkin poliitikot!

Teksti ja kuva: KH


torstai 8. kesäkuuta 2017

Valokuvauksen esineellisen historian äärellä



”Monet ovat tilanteet ja tapahtumat, joihin valokuvaaja urallaan pääsee”, lausahtaa Jaana Lindfors, joka on valokuvaaja ja valokuvaamon omistaja kolmannessa polvessa.  Jo sadan vuoden ajan forssalaiset ovat voineet käydä Lindfrosien nykyisin Foto Hellas –nimeä kantavassa valokuvaamossa, ja yhtä kauan ovat perheenjäsenet Heikki ja Greta Lindfors, Raimo Lindfors sekä Jaana Lindfors kuvanneet Forssan kauppalan ja kaupungin elämää ja muutosta.

Jaana Lindfors pystyttämässä Foto Hellas 100-vuotta -näyttelyä näyttelytila Vinkkelissä.


”Monet ovat tilanteet, joihin museoammattilainen urallaan pääsee”, tokaisen puolestani minä saadessani eteeni valokuvauksen esineellistä historiaa sadan vuoden ajalta.  Olen tullut Forssan museoon käymään läpi Valokuvaamo Hellaksen käytössä olleita tai siellä kaupan olleita kameroita, lamppuja, suurennuslaitteita, valotusmittareita ja kaikkea muuta, mitä valokuvaukseen liittyy. Vanhimmat esineet ovat aivan 1900-luvun alusta, sillä valokuvaamon perustanut Heikki Lindfors osti liikkeen ja sen myötä myös irtaimistoa Jakob Ljunqvistiltä, joka oli perustanut Atelier Reginan toimipisteen Forssaan vuonna 1904. Uudemman ajan aineisto sisältää valokuvausliikkeen myyntituotteita, muun muassa kertakäyttökameroita, filmipaketteja ja valokuvapapereita. Arkistoaineisto puolestaan paljastaa kameravälineistön ja tarvikkeiden matkanneen esimerkiksi Englannista tai Saksasta Forssaan. Esineitä digitoidaan kaikkien saavutettaviksi museon Piipun juurella – tietokantaan.


Kokoelma sisältää muun muassa kameroita, kemikaalipulloja, valokuvapaperi- ja negatiivipakkauksia.


Puuvillahansikkaat kädessä kääntelen puisia kameroita ja kuvittelen, mitä kaikkea varhaisen valokuvan päätyminen museon tietokantaan on vaatinut. Oheinen kuva Forssan kirkosta ja pappilasta on noin 1930-luvulta. Sen on ottanut puisella matkakameralla lasinegatiiville todennäköisesti Heikki Lindfors. Matkakameran, jalustan ja lasinegatiivilaatikon kantaminen mukana kuvauspaikalle vertautuu kenties siihen, että nykypäivänä kannettavan tietokoneen tai tabletin sijaan mukaan otettaisiin pöytätietokone näyttöineen. Matkakameroita ne kuitenkin nykymittapuulla suuresta koostaan huolimatta olivat, erotuksena paikallaan pysyvistä suurista studiokameroista. Lasinegatiivit olivat kuivalevyjä, joissa valoherkkä aine oli valmiina.


Forssan kirkko ja pappila noin 1930. Kuva: Heikki Lindfors.


Valokuvan ottaminen ei käynyt sekään käden käänteessä: kamera aseteltiin jalustalle, linssinsuojus otettiin pois, suoritettiin rajaus ja tarkennus himmeäksi hiotulla tähyslasilla näkyvää kuvaa tarkastelemalla, tumman kankaan alla palkeita liikutellen, linssinsuojus laitettiin takaisin, käännettiin etsinlasi syrjään ja asetettiin lasilevykasetti sen tilalle kameran takaosaan, nostettiin levykasetin suojus pois valoherkän levyn edestä, linssinsuojus poistettiin valotuksen ajaksi ja valotettu levy laitettiin takaisin laatikkoonsa. Kun valokuvauskeikka oli kierretty ja valotettu esimerkiksi kymmenen levyä, kannettiin kaikki takaisin. Alkoi pimeän huoneen työskentely. Kehitysaineet sekoitettiin apteekista ostetuista pulvereista veteen. Lasinegatiivit tuli kehittää saman päivän aikana, vedosten kehittäminen negatiivista onnistui onneksi myöhemminkin (ja edelleen tänä päivänä). Vasta tällöin selvisi, minkälainen kuva oikeastaan tuli otettua. Vedos arkistoitiin esimerkiksi valokuva-albumiin, joka on lahjoitettu museon kokoelmiin. Museon työntekijä on skannannut kuvan ja liittänyt sen tietoineen museon tietokantaan helmikuussa 2017.



Valokuvia Forssan muutoksesta sekä valokuvaamon esineistöä on nähtävillä Jaana Lindforsin ja Forssan museon Foto Hellas 100 –vuotta näyttelyssä näyttelytila Vinkkelissä Forssan kirjaston 2. kerroksessa 29.5-30.6.2017. Kirjasto on avoinna ma-to 11-19 ja pe 11-17. Näyttely on osa Suomi 100 –vuoden ohjelmistoa.


Sunnuntaina 11.6.2017 näyttely poikkeuksellisesti avoinna 12-15, jolloin Jaana Lindfors on paikalla esittelemässä näyttelyä.

Näyttely Foto Hellas 100-vuotta näyttelytila Vinkkelissä 29.5.-30.6.2017.











Lähteet:

E. Piirinen (1924) Valokuvausopas. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirjan Kirjapaino.
Raimo Lindforsin haastattelu (1992). Forssan museon arkisto.


Teksti ja kuvat: Inka Keränen

torstai 1. kesäkuuta 2017

Piipulta piipulle - eräiden museoesineiden matkakertomus


Kello on 8.15 torstaiaamuna. Ajan auton Forssan museon kokoelma- ja työtilana toimivan vanhan valimon oville. Kuppi kahvia, arvokas kuorma kyytiin, viimeiset heipat ja hyvästit ja sitten matkaan.
Matkan lähtöpaikkana on Forssan kehräämöalue, jonka maamerkkinä kohoaa korkea punatiilinen tehtaan piippu.

Sinisen Volkswagen Transporterin kyytiin on lastattu yhdeksän lukutelinettä ja kaksi kuljetuslaatikkoa. Laatikoiden sisältö on matkalla Tarinoita piipun juurelta –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100- ohjelmaa vuonna 2017. Mistä oikein on kysymys?
Päivän ajoreitti vie kohti koillista.

Kello 9.15 auto on pakattu ja pääsen matkaan Forssan museolta. Käännän auton keulan kohti ensimmäistä määränpäätä. Lähestyessäni kohdetta minut toivottavat tervetulleeksi korkealle kurkottavat komeat punatiiliset tehtaanpiiput, rinnallaan savua tupruttavat siloisen harmaat modernit teräspiiput.
Valkeakosken keskustassa Kanavanranta kolmosessa sijaitsee punatiilinen Myllysaaren museo.

Kello 10.30 kurvaan parkkiin punatiilisen rakennuksen seinustalle. Kyltissä lukee Myllysaaren museo, olen saapunut Valkeakoskelle. Minua ovat vastassa museon amanuenssi sekä museomestari. Nostamme Valkeakosken esineet laatikoissaan auton kyytiin ja saan kutsun kahville. Miksikäs ei, onhan tässä vielä matkaa ajettavana. Kuin tilauksesta eräs museon ystävä on leiponut henkilökunnalle omenapiirakan, josta pääsin onnekkaasti osingoille (sain palasen myös matkaevääksi, nam!). Nyt kelpaa jatkaa matkaa.

Kello 11.00 Valkeakosken esineet kyydissä, otan suunnaksi ensin Tampereen ja sieltä jatkan kohti Jyväskylää. Noin neljän tunnin kokonaisajon jälkeen alkaa kuljettajaa nälättää ja autokin kaipaa tankkausta. Taukopaikka löytyy Jyväskylän kupeesta. Kuski saa lämpimän aterian ja auto polttoainehörpyn. Tauon jälkeen pääsen matkan viimeiselle etapille. Reitti vie koilliseen. Ajettavaa jää vajaat kaksi tuntia, joten olisin perillä juuri ennen iltapäivä neljää.


Lounaan jälkeen maistuu jälkiruoka. Kesäisen päivän valinta on perinteinen Kingis!

Kello on 15.45 ja kaupunkiin sisään ajaessa tehtaiden piiput viitoittavat tien. Peruutan auton kauniin keltaisen kivitalon eteen. Oven yläpuolella lukee Varkauden museo. Nyt on aika purkaa pakettiauton kuorma. Kädet tarttuvat laatikoihin ja kantavat esineet ja telineet yhden kerrallaan sisälle museon näyttelytilaan, jossa ne odottavat pian alkavaa näyttelyn rakentamista.
Matkan päätepisteenä on Varkauden museot.

Varkaus, Valkeakoski ja Forssa: kolme teollisuuskaupunkia, kolme museota, yksi näyttely.

Tarinoita piipun juurelta on kolmen erilaisen teollisuuskaupungin yhteinen tarina osana itsenäisen Suomen teollista historiaa. Museoiden kokoelmista valitut esineet, valokuvat ja näyttelyä varten tuotetut lyhytfilmit ohjaavat teollisuuskaupunkien inhimillisten tarinoiden äärelle.

Tarinoita piipun juurelta aloitti näyttelykierron Varkaudesta, jossa se on esillä 26.5. - 3.9.2017. Syksyllä näyttely siirtyy Valkeakoskelle  9.9. - 15.10.2017. Forssaan näyttely saadaan Suomen 100-vuotisjuhlavuoden päätteeksi 23.10.2017 - 5.1.2018 jolloin näyttely on vapaasti tutustuttavissa Näyttelytila Vinkkelissä (Kaupunginkirjaston 2. kerros).

Tarinoita piipun juurelta starttasi Varkaudesta ja saapuu Valkeakosken kautta Forssaan lokakuun loppupuolella.



Autokuskina ja kirjoittajana: Tuuli Ravantti


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Aarteita arkistosta!

Olen työskennellyt Forssan museolla Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen arkiston parissa väitöskirjani esitarkastuksen ajan. Vuonna 1923 perustetun yhdistyksen arkisto on ollut iloinen ja pölyinen sekamelska, joten museoasiantuntijana olen työstänyt sitä arkistokelpoiseen kuntoon.


Arkisto ennen järjestämistä. Kuva: Maria Vanha-Similä.

Museo pyysi arkistoprojektistani myös blogikirjoitusta. Keksin heti ainakin tusinan ideoita, sillä arkisto on runsas, rönsyilevä sekä sisältää paljon mielenkiintoisia ykistyiskohtia.

Yhdistyksen arjessa on näkynyt sen toimijoiden innostus, unelmat, mutta myös realismi. On haaveiltu isosti, mutta menty pikkuhiljaa eteenpäin. Yhdistys ylläpiti Forssan museota vuoteen 2010 asti, jolloin se siirtyi kaupungille. Pienellä museolla on siis pitkät juuret, joilla se voi kurkotella yhä ylemmäs.

Olen valinnut tähän kuvia ja pieniä yksityiskohtia yhdistyksen arkistosta, jotka kuvaavat yhdistyksen toiminnan vuosikymmeniä. Täältä löytyy tarkempaa tietoa yhdistyksestä.


Yhdistyksen tavoite oli alusta lähtien oma museo. Esineiden keräys museota varten aloitettiin laskiaistapahtumassa Forssan Yhteiskoulussa vuonna 1924. Lounaishämäläiset innostuivat tuomaan paikalle runsaasti vanhoja esineitään. Yhdistyksen museo on toiminut eri paikoissa vuosikymmenien saatossa. Nykyisissä tiloissaan Kehräämöllä museo aloitti vuonna 1980. Yhdistyksen arkistosta löytyi hauska yksityiskohta koskien vanhan puuvillamakasiinin korjaustöitä. Museorakennuksen paikkaustiilet ovat peräisin vanhasta puretusta forssalaisten kaipaamasta Säästöpankki-rakennuksesta. Pieni pala Piparkakkutaloa on siis yhä olemassa Forssan museon seinissä.



Vuonna 1934 Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys vuokrasi tilat museolle Viksbergin kartanolta. Kuva: Forssan museon kokoelma.

Julkaisutoiminta on ollut keskeinen osa yhdistyksen arkea. Se on julkaissut vuosikirjaa jo vuodesta 1924 lähtien. Tämä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosittain ilmestyvä julkaisu pitää sisällään Lounais-Hämettä koskevia artikkeleita. Julkaiseminen on ollut yhdistykselle iso ponnistus, mutta vuosikirjat ovat herättäneet kiinnostusta. Esimerkiksi 1960-luvulla vuosikirjoja pyydettiin Kongressin kirjastoon Washingtoniin. Tämä maailman suurin kirjasto toimii myös Yhdysvaltojen kansalliskirjastona. 

Tietoa yhdistyksen vuosikirjoista löytyy täältä.

Yhdistys järjesti Lounais-Hämeessä monenlaisia juhlia kotiseutuhengen nostattamiseksi, mutta myös kerätäkseen varoja toimintaansa. Vuosikymmenien saatossa yhdistys piti mm. lukuisia kokko- ja maakuntajuhlia Tammelan Saaren kansanpuistossa.


Lento- ja ilmailupäivät yhdistys järjesti Tammelassa vuonna 1928. Kuvaaja Esko Aaltonen. Kuva: Forssan museon kokoelma.


Yhdistyksen aloitteesta on pystytetty myös patsaita eri puolille Lounais-Hämettä. Esimerkiksi Tammelan kirkon edustalle tuli Hakkapeliittapatsas 30-vuotiseen sotaan osallistuneiden ratsumiesten kunniaksi vuonna 1932. Veikko Kyanderin suunnittelema muistomerkki muurattiin ratsutilojen mailta tuoduista lohkokivistä.

Hakkapeliittapatsaan juhlallinen paljastustilaisuus pidettiin 2.10.1932. Juhlissa puhui mm. kirjailija Jalmari Finne. Hän antoi myös seikkaperäisiä ohjeita juhlien järjestämiseen.








Hakkapeliittapatsasta rakennetaan syyskuussa 1932. Kuva Forssan museon kokoelma. Kuva löytyi yhdistyksen arkistosta.


Yksityiskohta yhdistyksen arkistosta. Vanha ystävänne Jalmari Finne. Kuva: Maria Vanha-Similä.

Suomen ensimmäinen kotiseututalo, Lounais-Hämeen Pirtti, valmistui Saaren kansanpuistoon vuonna 1946. Yhdistyksellä oli myös lukuisia kotiseutukerhoja ympäri Lounais-Hämettä. Omat alayhdistykset toimivat myös Helsingissä, Turussa ja Tampereella.



Turkka Mali esiintyi Forssa-Kerhon vuosikokouksessa vuonna 1985. Kuvaaja Esko Thomsson. Kuva: Forssan museon kokoelma. 

Työ yhdistyksen asiakirjojen parissa on ollut hurjan mielenkiintoista. Arkisto kertoo yhdistyksen pitkäjänteisestä työstä, joka on toisaalta nojautunut perinteisiin, mutta usein työote on ollut myös moderni ja innovatiivinen. Asiakirjojen mukaan yhdistys esimerkiksi pohti jo vuonna 1930, että museon tulisi saada talonpoikaiskulttuurin ohella erikoisen voimakkaasti edustetuksi tehdaskulttuuri.

Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys on ollut merkittävä paikallinen toimija, jolla on ollut myös kattavat yhteydet valtakunnan tasolle. Siellä on ollut myös esimerkiksi julkaisujen vaihtoa ulkomaisten museoiden ja yliopistojen kanssa. Arkistoprojektin myötä asiakirjat säilyvät myös tulevaisuudessa museon ja tutkijoiden käytössä uusia löytöjä ja tulkintoja varten.






Arkisto valmiina siirtymään museon arkistoon. Ei enää ruosteisia klemmareita ja niittejä, muovitaskuja ja nuhjuisia kansioita. Myös arkistoluettelo on tullut käyttäjäystävällisempään muotoon. Kuva: Maria Vanha-Similä.


Teksti: Maria Vanha-Similä
Lisätiedot: maria.vanha-simila@forssa.fi


tiistai 7. maaliskuuta 2017

16-vuotiaana Platiin

Forssassa 27.10.2016 Sinikka Lehtelän haastattelun perusteella:


Sinikka kehruukoneen äärellä.

- Froteesäkkejä hain Ajoneuvoon ja Terveyskeskuksen vuodeosastolle, Sinikka kertoo. Niistä tehtiin siivouspyyhkeitä, kylvettäjä saumasi ne. Ne oli edullisia ja hyviä käytössä. Froteesäkkejä sai hakee, kun tilasi likoilta (tehtaanmyymälästä).
- Ei froteesäkit mitään harvinaisia ollut, Sinikka kertoo, kun kysyn miten froteesäkkejä sai.
- Froteesta äiti ompeli pyyhkeitä ja tytär Riitta ompeli kylpytakit mökille.
- Froteesäkkejä sai vielä 20 vuotta sitten, kun jäin eläkkeelle, Sinikka sanoo. Laskemme, että 1990-luvun puoleenväliin.



- Tulin tehtaalle töihin 15-vuotiaana, jatkaa Sinikka (s. 1936), olin tehtaalla jo kun kävin rippikoulun. Kun tuli töihin, sai kangaskortteja. Ensiksi olin säättilikkana Kehräämön toisessa kerroksessa. 16-vuotiaana siirryin Platiin, (uuteen osaan, kolmanteen kerrokseen) kehräämään. Hoidin puoltatoista konetta, kolmea sivua, koneet oli sillai peräjälkeen.


Platin henkilökuntaa 1950-luvun alussa. Kuvat Sinikka Lehtelän kokoelmista.



- Tehtaanmyymälä oli sillon torilla, semmonen kivitalo. Muistan kun heti sodan jälkeen jonotettiin äidin kanssa, jono oli pitkä, ei meinannu lapsena jaksaa jonottaa, montaa tuntia pysyä paikallaan.
- Sodan jälkeen jonotettiin kankaita, ei vielä sirosäkkiä, jokainen joka jonotti sai kankaan, sen takia lapsetkin oli mukana, että saatiin enemmän, kun ei mitään mistään siihen aikaan saanu.
- Sirosäkkejä on meillä kotona ollut paljon. Sirosäkki oli tarpeellinen.


Tehtaanmyymälä torilla. Kuva Iris Toivolan leikekirjasta. 


Itse Sinikka ei ole ommellut, mutta äiti ompeli paljon tyynyliinoja ja pussilakanoita.
- Niitä olen repinyt jo matonkuteiksi, Sinikka sanoo. Katson mökiltä seuraavan kerran kun käyn. Tuon sirosäkillisen malliksi.
- Tyttärentytär Sara teki Helsingissä koulussa rykkityykistä hienon takin.
Pyydän Sinikkaa kysymään, olisiko takki vielä tallella.



Kiitos Sinikalle muistelun jakamisesta!





Puuvillapäiväkirjat-näyttely nyt Näyttelytila Vinkkelissä, 
kirjaston toisessa kerroksessa, 
jossa esillä sirosäkkitekstiilejä ja sirosäkkimuistoja. 



tiistai 28. helmikuuta 2017

Elämä on kuin tilkkutäkki

Forssassa 23.9.2016 Marita Vuorenmaan haastattelun perusteella:

Kuva Forssan kansalaisopiston opistolaiskunnan albumista.






Usein ensimmäiset muistot liittyvät siihen, kun mentiin tehtaankauppaan yhdessä äidin kanssa. Niin Maritankin muistoissa. Forssassa melkein joka perheessä tai ainakin perhe- tai tuttavapiirissä joku oli tehtaalla töissä, niin käytössä oli tehtaan henkilökuntakortti, jonka avulla sirosäkin sai haettua. Tehtaankaupan paikan haastateltavat muistavat useasti vaihtuneen; se on sijainnut Puistolinnan päädyssä, Kehräämön puusepänverstaassa, Saunasillan kupeessa vanhassa pesulassa.

Myyntiin kelpaamatonta kangaspalaa ja silppua poltettiin 1970-luvulla Finlaysonin voimalaitoksessa. Sieltä vuonna 1974 pelastettiin yksi säkillinen, koska arveltiin että saaja olisi kovasti iloinen palat saatuaan. Niin kävikin; Säkissä oli kapeita suikaleita, joista Marita ompeli värikkään päiväpeiton. Tavallaan siis sirosäkkiä tämäkin. Peitto on edelleen tallella ja on ollut kovasti käytössä valmistumisensa jälkeen.









Sirosäkin palat ja suikaleet ja erilaiset materiaalit saivat monien mielikuvituksen kukkimaan. Koska materiaalia oli rajattu pala, yhdisteltiin kankaita uusilla tavoilla ja tuotokset olivat uniikkeja ja aikakautensa tekstiili- ja vaatetustaidetta. Rykkityykiä ei välttämättä enää 1970-luvulla tullut säkeistä vastaan tai sitä ollut säkkimateriaalina, vaan säkit olivat lakanakankaasta.

Forssassa oli paljon ompelijoita vielä 1970-luvulla, sillä vaatekauppoja oli vähän ja taloustilanne tiukka. Kaikki, jotka ompelukoneen vain omistivat ompelivat myös itse. Paloista tehtiin palojen pienuuden vuoksi paljon lastenvaatteita, joita ei tähän päivään ole paljoa säästynyt, sillä käyttökulutus on ollut kovaa. Hienommista kankaista tehtyjä ns. juhlavaatteita on säilytetty muistoina. Mustista hienoista paloista on ommeltu naisille juhlapukuja, valkoisista ”polttokankaista” hienoja paitoja, joista saattoi löytyä myös röyhelöitä. Maritan tädillä oli mm. musta hieno ristiäishame. Kun intianpuuvilla tuli tehtaalle 1970-luvulla, Marita teki siitä ihanan keveän kesämekon ja paksummasta puuvillasta ison lierihatun.





Jos säkistä löytyi isompia kappaleita, niistä tehtiin kodin tekstiilejä; verhoja, vuodevaatteita, froteepaloista pyyhkeitä. Näissä oli toisiinsa yhdistetty ehkä vain muutama isompi pala tai yhdestä isosta palasta sai parikin tyynyliinaa. Yleinen sirosäkkipala 1970-luvulla oli sydänkuvioinen Arja Mattilan 1971 suunnittelema Onni-kangas. Se ylitti Finlaysonilla ensimmäisenä kankaana miljoonan painometrin rajan ja sai lempinimen Miljoonasydän. Kuosi oli tuotannossa vuosikausia ja se tuli uustuotantoon 2000-luvulla. Alkuperäisvärityksiä olivat vihreä, punainen, sininen ja ruskea, joita sirosäkistä usein löytyi. Uuden paluun Onni teki punavalkoisena ja harmaa-valkoisena.

Tulee pakostikin tunne, että säkittäjät tiesivät ihmisten tarvitsevan kangasta ihan jokapäivästä elämistä varten ja laittoivat säkkiin palat isoina sen enempää halkomatta. Omana aikakautenaan suurena ihastuksena oli säkistä löytyvä väliverhokangas, joka oli erittäin suosittua ja muodikasta.


Ennen pussilakanan tuloa 1967 käytettiin vuodevaatteina aluslakanaa ja päällilakanasta käännettiin yläosa peiton päälle. Päällilakanoissa oli usein ommeltu itsevirkattu pitsikaitale koristeeksi tai nimikointiosa kääntyi peiton päälle. Tämän pitsiosan forssalaiskodeissa usein korvasi sirosäkistä löytynyt pitkä kaitale painokangasta, usein kukallista, joka nyt värikkäästi kääntyi peiton päälle. Maritan päälilakanassa peiton päälle kääntyvät keltaiset painetut kukat.




Kiitos Maritalle muiston jakamisesta!










Lisää sirosäkkimuistoja ja sirosäkkivaatteita Näyttelytila Vinkkelissä 24.3.2017 asti.