Miten sinä haluat itsesi muistettavan?

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana Forssan museon projektityöntekijänä tutustunut kahteen hyvin mielenkiintoiseen herraan: Esko Aaltoseen ja Auvo Hirsjärveen. Esko oli minulle jo aiemmin tuttu, Auvo taas täysin uusi tuttavuus.

Nuori mies ja nainen makaavat viltin päällä ruohikolla. Taustalla Sipilän aitta ja makasiini, vuosi noin 1920.
Kuva Esko Aaltonen

Aaltosessa ja Hirsjärvessä on paljon samaa. Molemmat ovat kotoisin Lounais-Hämeestä (Esko Forssasta, Auvo Tammelasta), molemmat suorittivat ylioppilastutkinnon Forssan Yhteiskoulussa (Esko vuonna 1913, Auvo 1929), molemmat olivat ahkeria valokuvaajia ja tarkkoja dokumentoimaan lähiympäristöään ja aiheita, jotka heitä kiinnostivat.

Omasta mielestäni merkittävin samankaltaisuus näiden kahden miehen välillä on kuitenkin kohteissa, joita he valokuvasivat: tavallisia asioita, tavallisia ihmisiä ja tavallisia rakennuksia. Forssan museon kuvakokoelmissa on Aaltosen valokuvia noin 8000 kappaletta. Merkittävä osa kuvista on paikallisista tapahtumista, ihmisistä ja vanhoista työtavoista – arkielämästä menneinä aikoina. Hirsjärven kuvakokoelma taas käsittää noin 1400 kuvaa, joista suurin osa on Ronttismäestä. Hirsjärvi dokumentoi järjestelmällisesti koko kaupunginosan talo talolta, otti kuvat sekä talvi- että kesäaikaan ja haastatteli asukkaita selvittääkseen talojen ja niiden asukkaiden tarinat.

VIII linja 12 ja valkea kissa
kevätauringossa maaliskuussa.
Kuva Auvo Hrisjärvi

Pienten asioiden suuret merkitykset

Usein historiankirjoitus keskittyy suuriin tapahtumiin: sotiin, vallankumouksiin, valtaviin kansanliikkeisiin. Valitettavan usein unohdetaan tavallinen ihminen, yksilö, ja hänen elämäntarinansa ja muistonsa. Esko ja Auvo eivät unohtaneet. He suorastaan vaalivat arkielämää. Heitä voisikin kutsua entisajan mikrohistorioitsijoiksi. Mikrohistoria nostaa keskeiseksi tutkimuskohteeksi yksilön, perheen ja paikallisyhteisön - aivan niin kuin Auvo ja Eskokin tekivät. (Salmi-Niklander 2008).

Suomen kielessä on paljon lausahduksia ja sanontoja historiaan liittyen: ”jäädä historiaan”, ”tehdä historiaa”, ”päästä historiankirjoihin”, ”kirjoittaa historia uudelleen”… Kukapa ei haluaisi itseään muistettavan myös sen jälkeen, kun aika jättää? Mikrohistoria ja ”tavallisen ihmisen tavallisen elämän” dokumentointi tuo historian lähemmäs ihmistä, luo sen helpommin lähestyttäväksi. Historiallinen tieto tavallisista ihmisistä on ensisijaisen tärkeää esimerkiksi sukututkijalle. Mielestäni museotyössä parasta onkin ihmisten ilo ja oivaltaminen, muistojen viriäminen tutun aiheen, ihmisen tai tapahtuman löytyessä museoympäristöstä.

Omasta työstäni

Olen työssäni digitoinut ja luetteloinut sekä Eskon että Auvon valokuvia. Olen selvittänyt tarinoita kuvien takana, selannut lukuisia kirjoja, tehnyt historiallista salapoliisityötä, päätellyt ja pohtinut, koettanut varmistaa todeksi kysymysmerkillä merkattuja tietoja, vertaillut kuvia toisiinsa, etsinyt sanojen ”pryki”, ”hantlankari” ja ”onka” merkityksiä. Mikä kokoelmatyössä on sitten parasta? Kadonneen löytäminen, tarinoiden luominen irrallisista palasista, totuuden etsiminen, sen löytäminen ja ihmisten tunnistaminen ajalta, jolloin ei itse vielä ollut syntynyt. Kokoelmatyössä tutkittavat kohteet ja ihmiset tulevat tutuiksi.   

Kauppakatu yöllä.
Kuva Esko Aaltonen.

Kokoelmatyössä on myös valtava vastuu: mitä kertoa, mitä jättää kertomatta? Mikä on arkaluontoista tietoa, mikä on ihmisten yksityisyydensuojan säilyttämisen vuoksi jätettävä kertomatta? Mitä jos minusta merkityksetön tiedonjyvä onkin jollekulle hyvin merkittävä? Kaikkea ei kuitenkaan voi kertoa, jotain on aina karsittava. Historioitsija siirtää omaan kokemushistoriaansa liittyviä tunteita, mielikuvia, asenteita ja ajatuksia tutkimiinsa historiallisiin kohteisiin (Ihanus 2012, 142–143). Historioitsija ikään kuin elää historian oman elämänsä ja kokemustensa kautta. Historian tulkitseminen ja sen esilletuonti vaihtelevat aina historiaa tutkivan henkilön mukaan – minkä hän omassa elämässään arvottaa tärkeäksi, sitä hän luultavasti pitää merkityksellisenä myös historiassa.

Historian tunteminen ja tutkiminen edes jossain määrin on mielestäni kuitenkin jokaiselle välttämätöntä. Esko Aaltosen sanoin: ”Jokaiselle, joka tajuaa ympäristönsä todellisuuden ja pääsee sopusointuun sen kanssa, tulee kyky vapautua hetkellisyydestä ja omaksua pitempi aikamitta, johon sisältyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.”

Teksti Siru Perälä

Lähteet:

Salmi-Niklander (2008) Mikrohistoria – yksilö haastaa vallanpitäjät, viitattu 28.8.2014

Ihanus, Juhani (2012) Historialliset vääryydet ja psyykkiset oikaisut. Teoksessa Jan Löfström (toim.) Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Helsinki: Gaudeamus Oy, 142–143.