Vorssammuseo 3.0

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Aarteita arkistosta!

Olen työskennellyt Forssan museolla Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen arkiston parissa väitöskirjani esitarkastuksen ajan. Vuonna 1923 perustetun yhdistyksen arkisto on ollut iloinen ja pölyinen sekamelska, joten museoasiantuntijana olen työstänyt sitä arkistokelpoiseen kuntoon.


Arkisto ennen järjestämistä. Kuva: Maria Vanha-Similä.

Museo pyysi arkistoprojektistani myös blogikirjoitusta. Keksin heti ainakin tusinan ideoita, sillä arkisto on runsas, rönsyilevä sekä sisältää paljon mielenkiintoisia ykistyiskohtia.

Yhdistyksen arjessa on näkynyt sen toimijoiden innostus, unelmat, mutta myös realismi. On haaveiltu isosti, mutta menty pikkuhiljaa eteenpäin. Yhdistys ylläpiti Forssan museota vuoteen 2010 asti, jolloin se siirtyi kaupungille. Pienellä museolla on siis pitkät juuret, joilla se voi kurkotella yhä ylemmäs.

Olen valinnut tähän kuvia ja pieniä yksityiskohtia yhdistyksen arkistosta, jotka kuvaavat yhdistyksen toiminnan vuosikymmeniä. Täältä löytyy tarkempaa tietoa yhdistyksestä.


Yhdistyksen tavoite oli alusta lähtien oma museo. Esineiden keräys museota varten aloitettiin laskiaistapahtumassa Forssan Yhteiskoulussa vuonna 1924. Lounaishämäläiset innostuivat tuomaan paikalle runsaasti vanhoja esineitään. Yhdistyksen museo on toiminut eri paikoissa vuosikymmenien saatossa. Nykyisissä tiloissaan Kehräämöllä museo aloitti vuonna 1980. Yhdistyksen arkistosta löytyi hauska yksityiskohta koskien vanhan puuvillamakasiinin korjaustöitä. Museorakennuksen paikkaustiilet ovat peräisin vanhasta puretusta forssalaisten kaipaamasta Säästöpankki-rakennuksesta. Pieni pala Piparkakkutaloa on siis yhä olemassa Forssan museon seinissä.



Vuonna 1934 Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys vuokrasi tilat museolle Viksbergin kartanolta. Kuva: Forssan museon kokoelma.

Julkaisutoiminta on ollut keskeinen osa yhdistyksen arkea. Se on julkaissut vuosikirjaa jo vuodesta 1924 lähtien. Tämä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosittain ilmestyvä julkaisu pitää sisällään Lounais-Hämettä koskevia artikkeleita. Julkaiseminen on ollut yhdistykselle iso ponnistus, mutta vuosikirjat ovat herättäneet kiinnostusta. Esimerkiksi 1960-luvulla vuosikirjoja pyydettiin Kongressin kirjastoon Washingtoniin. Tämä maailman suurin kirjasto toimii myös Yhdysvaltojen kansalliskirjastona. 

Tietoa yhdistyksen vuosikirjoista löytyy täältä.

Yhdistys järjesti Lounais-Hämeessä monenlaisia juhlia kotiseutuhengen nostattamiseksi, mutta myös kerätäkseen varoja toimintaansa. Vuosikymmenien saatossa yhdistys piti mm. lukuisia kokko- ja maakuntajuhlia Tammelan Saaren kansanpuistossa.


Lento- ja ilmailupäivät yhdistys järjesti Tammelassa vuonna 1928. Kuvaaja Esko Aaltonen. Kuva: Forssan museon kokoelma.


Yhdistyksen aloitteesta on pystytetty myös patsaita eri puolille Lounais-Hämettä. Esimerkiksi Tammelan kirkon edustalle tuli Hakkapeliittapatsas 30-vuotiseen sotaan osallistuneiden ratsumiesten kunniaksi vuonna 1932. Veikko Kyanderin suunnittelema muistomerkki muurattiin ratsutilojen mailta tuoduista lohkokivistä.

Hakkapeliittapatsaan juhlallinen paljastustilaisuus pidettiin 2.10.1932. Juhlissa puhui mm. kirjailija Jalmari Finne. Hän antoi myös seikkaperäisiä ohjeita juhlien järjestämiseen.








Hakkapeliittapatsasta rakennetaan syyskuussa 1932. Kuva Forssan museon kokoelma. Kuva löytyi yhdistyksen arkistosta.


Yksityiskohta yhdistyksen arkistosta. Vanha ystävänne Jalmari Finne. Kuva: Maria Vanha-Similä.

Suomen ensimmäinen kotiseututalo, Lounais-Hämeen Pirtti, valmistui Saaren kansanpuistoon vuonna 1946. Yhdistyksellä oli myös lukuisia kotiseutukerhoja ympäri Lounais-Hämettä. Omat alayhdistykset toimivat myös Helsingissä, Turussa ja Tampereella.



Turkka Mali esiintyi Forssa-Kerhon vuosikokouksessa vuonna 1985. Kuvaaja Esko Thomsson. Kuva: Forssan museon kokoelma. 

Työ yhdistyksen asiakirjojen parissa on ollut hurjan mielenkiintoista. Arkisto kertoo yhdistyksen pitkäjänteisestä työstä, joka on toisaalta nojautunut perinteisiin, mutta usein työote on ollut myös moderni ja innovatiivinen. Asiakirjojen mukaan yhdistys esimerkiksi pohti jo vuonna 1930, että museon tulisi saada talonpoikaiskulttuurin ohella erikoisen voimakkaasti edustetuksi tehdaskulttuuri.

Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys on ollut merkittävä paikallinen toimija, jolla on ollut myös kattavat yhteydet valtakunnan tasolle. Siellä on ollut myös esimerkiksi julkaisujen vaihtoa ulkomaisten museoiden ja yliopistojen kanssa. Arkistoprojektin myötä asiakirjat säilyvät myös tulevaisuudessa museon ja tutkijoiden käytössä uusia löytöjä ja tulkintoja varten.






Arkisto valmiina siirtymään museon arkistoon. Ei enää ruosteisia klemmareita ja niittejä, muovitaskuja ja nuhjuisia kansioita. Myös arkistoluettelo on tullut käyttäjäystävällisempään muotoon. Kuva: Maria Vanha-Similä.


Teksti: Maria Vanha-Similä
Lisätiedot: maria.vanha-simila@forssa.fi


tiistai 7. maaliskuuta 2017

16-vuotiaana Platiin

Forssassa 27.10.2016 Sinikka Lehtelän haastattelun perusteella:


Sinikka kehruukoneen äärellä.

- Froteesäkkejä hain Ajoneuvoon ja Terveyskeskuksen vuodeosastolle, Sinikka kertoo. Niistä tehtiin siivouspyyhkeitä, kylvettäjä saumasi ne. Ne oli edullisia ja hyviä käytössä. Froteesäkkejä sai hakee, kun tilasi likoilta (tehtaanmyymälästä).
- Ei froteesäkit mitään harvinaisia ollut, Sinikka kertoo, kun kysyn miten froteesäkkejä sai.
- Froteesta äiti ompeli pyyhkeitä ja tytär Riitta ompeli kylpytakit mökille.
- Froteesäkkejä sai vielä 20 vuotta sitten, kun jäin eläkkeelle, Sinikka sanoo. Laskemme, että 1990-luvun puoleenväliin.



- Tulin tehtaalle töihin 15-vuotiaana, jatkaa Sinikka (s. 1936), olin tehtaalla jo kun kävin rippikoulun. Kun tuli töihin, sai kangaskortteja. Ensiksi olin säättilikkana Kehräämön toisessa kerroksessa. 16-vuotiaana siirryin Platiin, (uuteen osaan, kolmanteen kerrokseen) kehräämään. Hoidin puoltatoista konetta, kolmea sivua, koneet oli sillai peräjälkeen.


Platin henkilökuntaa 1950-luvun alussa. Kuvat Sinikka Lehtelän kokoelmista.



- Tehtaanmyymälä oli sillon torilla, semmonen kivitalo. Muistan kun heti sodan jälkeen jonotettiin äidin kanssa, jono oli pitkä, ei meinannu lapsena jaksaa jonottaa, montaa tuntia pysyä paikallaan.
- Sodan jälkeen jonotettiin kankaita, ei vielä sirosäkkiä, jokainen joka jonotti sai kankaan, sen takia lapsetkin oli mukana, että saatiin enemmän, kun ei mitään mistään siihen aikaan saanu.
- Sirosäkkejä on meillä kotona ollut paljon. Sirosäkki oli tarpeellinen.


Tehtaanmyymälä torilla. Kuva Iris Toivolan leikekirjasta. 


Itse Sinikka ei ole ommellut, mutta äiti ompeli paljon tyynyliinoja ja pussilakanoita.
- Niitä olen repinyt jo matonkuteiksi, Sinikka sanoo. Katson mökiltä seuraavan kerran kun käyn. Tuon sirosäkillisen malliksi.
- Tyttärentytär Sara teki Helsingissä koulussa rykkityykistä hienon takin.
Pyydän Sinikkaa kysymään, olisiko takki vielä tallella.



Kiitos Sinikalle muistelun jakamisesta!





Puuvillapäiväkirjat-näyttely nyt Näyttelytila Vinkkelissä, 
kirjaston toisessa kerroksessa, 
jossa esillä sirosäkkitekstiilejä ja sirosäkkimuistoja. 



tiistai 28. helmikuuta 2017

Elämä on kuin tilkkutäkki

Forssassa 23.9.2016 Marita Vuorenmaan haastattelun perusteella:

Kuva Forssan kansalaisopiston opistolaiskunnan albumista.






Usein ensimmäiset muistot liittyvät siihen, kun mentiin tehtaankauppaan yhdessä äidin kanssa. Niin Maritankin muistoissa. Forssassa melkein joka perheessä tai ainakin perhe- tai tuttavapiirissä joku oli tehtaalla töissä, niin käytössä oli tehtaan henkilökuntakortti, jonka avulla sirosäkin sai haettua. Tehtaankaupan paikan haastateltavat muistavat useasti vaihtuneen; se on sijainnut Puistolinnan päädyssä, Kehräämön puusepänverstaassa, Saunasillan kupeessa vanhassa pesulassa.

Myyntiin kelpaamatonta kangaspalaa ja silppua poltettiin 1970-luvulla Finlaysonin voimalaitoksessa. Sieltä vuonna 1974 pelastettiin yksi säkillinen, koska arveltiin että saaja olisi kovasti iloinen palat saatuaan. Niin kävikin; Säkissä oli kapeita suikaleita, joista Marita ompeli värikkään päiväpeiton. Tavallaan siis sirosäkkiä tämäkin. Peitto on edelleen tallella ja on ollut kovasti käytössä valmistumisensa jälkeen.









Sirosäkin palat ja suikaleet ja erilaiset materiaalit saivat monien mielikuvituksen kukkimaan. Koska materiaalia oli rajattu pala, yhdisteltiin kankaita uusilla tavoilla ja tuotokset olivat uniikkeja ja aikakautensa tekstiili- ja vaatetustaidetta. Rykkityykiä ei välttämättä enää 1970-luvulla tullut säkeistä vastaan tai sitä ollut säkkimateriaalina, vaan säkit olivat lakanakankaasta.

Forssassa oli paljon ompelijoita vielä 1970-luvulla, sillä vaatekauppoja oli vähän ja taloustilanne tiukka. Kaikki, jotka ompelukoneen vain omistivat ompelivat myös itse. Paloista tehtiin palojen pienuuden vuoksi paljon lastenvaatteita, joita ei tähän päivään ole paljoa säästynyt, sillä käyttökulutus on ollut kovaa. Hienommista kankaista tehtyjä ns. juhlavaatteita on säilytetty muistoina. Mustista hienoista paloista on ommeltu naisille juhlapukuja, valkoisista ”polttokankaista” hienoja paitoja, joista saattoi löytyä myös röyhelöitä. Maritan tädillä oli mm. musta hieno ristiäishame. Kun intianpuuvilla tuli tehtaalle 1970-luvulla, Marita teki siitä ihanan keveän kesämekon ja paksummasta puuvillasta ison lierihatun.





Jos säkistä löytyi isompia kappaleita, niistä tehtiin kodin tekstiilejä; verhoja, vuodevaatteita, froteepaloista pyyhkeitä. Näissä oli toisiinsa yhdistetty ehkä vain muutama isompi pala tai yhdestä isosta palasta sai parikin tyynyliinaa. Yleinen sirosäkkipala 1970-luvulla oli sydänkuvioinen Arja Mattilan 1971 suunnittelema Onni-kangas. Se ylitti Finlaysonilla ensimmäisenä kankaana miljoonan painometrin rajan ja sai lempinimen Miljoonasydän. Kuosi oli tuotannossa vuosikausia ja se tuli uustuotantoon 2000-luvulla. Alkuperäisvärityksiä olivat vihreä, punainen, sininen ja ruskea, joita sirosäkistä usein löytyi. Uuden paluun Onni teki punavalkoisena ja harmaa-valkoisena.

Tulee pakostikin tunne, että säkittäjät tiesivät ihmisten tarvitsevan kangasta ihan jokapäivästä elämistä varten ja laittoivat säkkiin palat isoina sen enempää halkomatta. Omana aikakautenaan suurena ihastuksena oli säkistä löytyvä väliverhokangas, joka oli erittäin suosittua ja muodikasta.


Ennen pussilakanan tuloa 1967 käytettiin vuodevaatteina aluslakanaa ja päällilakanasta käännettiin yläosa peiton päälle. Päällilakanoissa oli usein ommeltu itsevirkattu pitsikaitale koristeeksi tai nimikointiosa kääntyi peiton päälle. Tämän pitsiosan forssalaiskodeissa usein korvasi sirosäkistä löytynyt pitkä kaitale painokangasta, usein kukallista, joka nyt värikkäästi kääntyi peiton päälle. Maritan päälilakanassa peiton päälle kääntyvät keltaiset painetut kukat.




Kiitos Maritalle muiston jakamisesta!










Lisää sirosäkkimuistoja ja sirosäkkivaatteita Näyttelytila Vinkkelissä 24.3.2017 asti. 


tiistai 21. helmikuuta 2017

Oli kuin joulu


Forssassa 16.9.2016 Iris Toivolan haastattelun perusteella:




- Se oli suuri hetki, kun säkki tuotiin kotiin; istuttiin lattialla ja lajiteltiin kankaita, Iris aloittaa. Säkissä oli pelkästään puuvillakankaita, puuvillakaupungissa kun ollaan, oli semmosiakin säkkejä, missä oli vaan vakosamettia. Joskus samettia oli sen verran isoja paloja, että sai lapsille housut. Vanhemmalle lapselle vielä ompelin vaatteita sirosäkistä. Palat oli 30 senttisiä, joskus joukossa oli 50 senttiäkin leveitä paloja.

- Siihen aikaan tärkeintä oli saada lapsille vaatteita. Kaikki oli käytännöllistä ja tehtiin vaan tarpeeseen; tyynyliinoja ja lakanoita. Sirosäkkiä ei luotu puutteeseen, mutta siroista tehtiin puutteen takia.

- Säkissä oli 10 kiloa kangasta, vakosametti painoi enemmän, niin sitä oli säkissä vähemmän kuin muuta kangasta. Froteesäkit oli harvinaisia, oikein harvinaista herkkua.

Sirosäkki oli kaivattu asia, sillä se sisälsi uusia kankaita, kun normaalisti jouduttiin käyttämään ompeluun vanhoja vaatteita, mitä käännettiin ja väännettiin niin kauan kuin voitiin.

- Torstaina oli vieraitten päivä. Pitkä jono. Ihmiset tuli jo neljän, viiden aikaan aamulla jonottamaan. Tehtaalaiset sai säkkejä muutenkin kuin torstaina henkilökuntakorttia vastaan. Korttia lainattiin tutuille, eikä siitä niin tarkkoja oltu, tarpeeseen se tuli.

Tehtaankauppa oli sota-ajan jälkeen torilla. Maalaiset tulivat paikalle jo torstain vastaiseksi yöksi ja vahtivuoroja vaihdettiin, kun toinen välillä nukkui ja toinen jonotti. Mammoja tuotiin reessä valkkaamaan sirosäkkiä, miesväki kävi sillä välin Erkon romutarhassa tai salaa Alkossa.

- Kolmeen säkkiin sai katsoa, sitten piti ottaa tai jättää.
- Kankaissa oli usein tehdassauma, Iris sanoo ja näyttää kankaanpaloja, jotka on yhdistetty toisiinsa paksummalla langalla. - Saumakohta kulki silti hyvin painokoneiden läpi. Nämä saumakohdat kuitenkin leikattiin myytävistä kankaista pois ja laitettiin sirosäkkeihin. Pula-aikana jotkut purkivat tämän langankin talteen.

Tehtaanmyymälä sijaitsi hetken Saunasillan kupeessa.

























IRIS

Iris Toivola tuli tehtaalle töihin vuonna 1948. 24 vuotta hän oli työnjohtajana kankaiden tarkastusosastolla ja 17 vuotta Finlaysonin tehtaanmyymälän myymälänhoitajana. Myymälä oli silloin juuri muuttanut Yhtiön saunalle, saunan yläkertaan, Saunasillan viereen. Tila oli matala ja sinne oli vaikea tuoda tavaraa. Sirosäkkejä tuotiin lankkuja pitkin vetäen. Ihmiset jonottivat niitä pitkiä portaita pitkin.

1979 tehtaanmyymälä muutti Kehräämöalueelle entiseen puusepänverstaaseen. Myymälä ehti olla rakennuksessa kolme ja puoli vuotta, kun Forssan kaupunki osti Kehräämön alueen rakennukset. Siitä muutettiin Kutomoalueelle, rakennukseen, joka nyt on purettu, kun automaattikutomo lopetti toimintansa ja rakennukseen tehtiin kauppakeskus.

- Sirosäkkiä myytiin niin kauan kun olin töissä (vuoteen 1991). Loppuaikana tuli sitten kilotavara, eikä kankaita enää säkitetty. Sain käydä tehtaan Saabilla Tampereella valitsemassa kilotavaralaatikoita Forssan myymälään tuotavaksi.

Iris organisoi myymälässä mm. erilaisia ideailtoja ja tekstiilitoreja. Myymälässä oli asiakkaille lainaksi muovisia kaavoja ja asiakkaita neuvottiin vaatteiden ompelussa.






ISOÄITI

Iriksen isoäiti (s.1879) ompeli poljettavalla Pallas-merkkisellä ompelukoneella vörkkeleitä, esiliinoja, joita Iriksen äiti (s. 1901) kävi alle kymmenvuotiaana myymässä Somerollapäin tai vaihtamassa ne leipään. 

Vörkkeleissä kangassoiroja oli yhdistetty toisiinsa pystysuuntaisesti. Kun leipäpalat oli tuotu kotiin, lähdettiin uudelle reissulle, kun isoäiti oli saanut jälleen uusia vörkkeleitä ommelluksi. Isoäiti oli sitä mieltä, että ei saanut kerjätä vaan on parempi vaihtaa tavaraa.

Isoäidin aikaan sirosäkkejä ei 1900-luvun alussa ollut. Forssan puuvillatehtaan kangasjätettä vietiin silloin kaatopaikalle, josta ihmiset hakivat kangasta ja tiesivät mikä päivä kaatopaikkakuorma oli tulossa. Tästä kaatopaikkakankaasta tehtiin myös isoäidin vörkkelit.


POLSTERIT

Sirosäkkien säkit oli alkuaikoina tehty rykkityykistä. Rykkityyki oli paksua painoliinakangasta, jossa oli painossa tullut päällekkäin monien painokuosien värejä. Kun pari kolme kerrosta rykkityykiä ompeli päällekkäin, sai niistä hyviä olkipatjoja, polstereita. 

Myöhemmin ei enää vaihdettu ja käytetty olkia, kun tehtaalta sai ylimenokuitua, joita sitten kuidun paakkuuntuessa patjan sisällä kasoiksi, nypittiin tietyn väliajoin taas kuohkeaksi.




Kuvat Iris Toivolan leikekirjasta.








Kiitos Irikselle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen. 






tiistai 14. helmikuuta 2017

Paratiisi


Forssassa 6.10.2016  Aila Penttilän haastattelun perusteella:











Valokuvan alareunassa naiset kantavat sirosäkkiä vanhassa Forssan keskustassa, missä nykyisellä torilla on vielä tehtaan kangaskauppa, vanha linja-autoasema ja Shellin huoltoasema. Uuden linja-autoaseman tellingit näkyy, kun asemarakennuksen kellotornia tehdään (linja-autoasema on valmistunut 1958). Kirkko on paikallaan ja Osuuspankin uusi rakennus on jo kohonnut Vapaudenkadun ja Sibeliuksenkadun kulmaan. Vanhasta ajasta kertoo vielä kuvan oikeassa reunassa puiset rakennukset, joista yksi on lato. Linja-autoaseman edustalla on neljä linja-autoa, yksi voi olla sellainenkin millä Aila ja äiti tulivat Forssaan.

Humppilasta kulki siihen aikaan monta linja-autovuoroa Forssaan. Humppilan Huhtaalla oli linja-autopysäkki ihan Huhtaan koulun vieressä, sata metriä Ailan kotoa. Niinä kertoina ja aamuina, kun äidin kanssa kahdestaan lähdettiin sirosäkkireissuun, Aila heräsi siihen ihanaan tuoksuun, kun äiti oli leiponut kakkua, -ohrakakkua, maailman parasta. Humppilassa sanottiin kakkua, jossakin muualla kakkoo ja jossakin hiivaleipää, vaaleaa leipää kuitenkin tarkoittaen. Äiti oli noussut leipomaan jo neljän aikaan aamulla.

Tehtaalaisia kulki töihin samalla linja-autolla ja auto oli täynnä. Oli aina pimeä kun lähdettiin. Siihen aikaan tie oli mutkikas santatie, pöly nousi auton perään ja tiessä oli paljon töyssyjä. Lipunmyyjä nosti autoon ja keräsi maksut. Ailalle tuli paha oli linja-autossa, joten äiti sai järjestettyä aina niin, että istuttiin edessä. Linja-automatka tarkoitti ikävästi sitä, että aamulla ei paljoa aamupalaa ollut syönyt, ettei paha olo tule.

Pitkä jono tehtaankaupalle oli jo aina, kun linja-auto ajoi Forssan asemalle. Oltiin jonon päässä, mutta ei mitään hätää. Äidillä oli lämpimäiskakku mukana, ei siis haitannut vaikka oltiin myöhässä; parempi pussi äitiä varten oli jo etukäteen katsottu valmiiksi. Jälkeenpäin on vasta tajunnut, että se oli sen ajan korruptiota.
Kuponki sirosäkkiä varten oli äiti saanut Lyydia-serkultaan, joka oli tehtaassa töissä ja sirosäkki oli palkan lisä. Lyydia Aaltonen oli serkkutytön nimi ja hän oli suunnilleen samanikäinen kun äiti, joka oli syntynyt vuonna 1909. Kaksi siropussia sai avata ja katsoa ja sitten piti ottaa. Äidille oli selvästi katsottu etukäteen parempia pusseja. Pussin sai jättää säilytykseen kauppaan siksi ajaksi, kun käveltiin Lamminrantaan Lyydialle kylään. Se tuntui silloin pienenä tyttönä pitkältä matkalta. Lyydialla oli ruoka laitettuna, ja se oli maailman parasta, mitä ikinä sitten oli, sillä oli jo niin nälkä, kun aamulla ei ollut voinut paljoa syödä. Marjapuurot vielä ruoan päälle.

Lyydian mökki Lamminrannassa purettiin viimeisten joukossa. Mökki oli pienelle tytölle silloin kuin paratiisi, ihan kuin olisi ollut sadussa. Kirjahyllyn päällä oli Iltakellot-patsas, jota tyttö tuijotti aina pitkään, kun äiti ja Lyydia puhuivat. Välillä ehkä torkahdettiinkin, kun oli niin aikaisin lähdetty matkaan. Siihen aikaan lapset oli hiljaa, eikä aikuisten puhetta sopinut keskeyttää. Myöhemmin Aila sai patsaan itselleen.

Kun palattiin linja-autolle neljän viiden aikaan, otettiin kaupasta pussi mukaan ja ajettiin mutkaista tietä takaisin Humppilaan. Otettiin taas edestä paikka, ettei tule paha olo. Ja kun päästiin kotiin, voi että; äiti pamautti sirosäkin pirtin permannolle ja sitten oli kuin joulu olis tullut. Kaikki tuli katsomaan ja kankaat, ne oli mahtavia, äiti sai aina niin hyvän säkin.


Sinä aikana kun sirosäkkimatkoja äidin kanssa kaksin tehtiin, oli Aila (synt. 1942) neljästä kuuteen vuoden ikäinen. Ailalla oli kaksi vanhempaa sisarta Liisa, kahdeksan vuotta vanhempi ja Anja, kymmenen vuotta vanhempi, jotka olivat niinä päivinä koulussa. Sirosäkistä sai itse valita mistä itselle tehdään. Toisella puolella tietä asui silloin vielä ompelija, Aino Virtanen perheineen, joka sitten taikoi kankaista vaikka mitä. Aino osasi katsoa mistä sai hihaa ja mistä miehustaa. Yksi mieleen jääneistä oli kaistalehame, joka nimensä mukaan oli tehty kapeista kaistaleista, jotka ommeltiin pystysuorasti hameeksi.

Säkki itse oli rykkityykiä ja siitä tehtiin piahtotakkeja (navettamekkoja) kestävyytensä vuoksi. Isoisä oli tullut Ruotsista ja kotona käytettiin paljon ruotsinkielen murteesta käännettyjä sanoja, jotka oli taas murteistettu Humppilan murteelle. Lieneekö sana sitten kääntynyt sitä kautta, mietimme? Rykkityykistä tehtiin paksuutensa vuoksi myös polstareita, patjan päällisiä.

pihatto, pihatti, piahto = navetta
polstari = patja, myöskin polsteri

Ennen kouluikää Aila oli aamuisin mukana navetassa ja kävi piahtokoulua; istui jakkaralla oman lehmänsä takana, niitä oli navetassa kuusi seitsemän, ja teki muistiinpanoja, vaikka ei kirjoittaa vielä osannutkaan.

Sodan jälkeen oli pula-aika, ja jos kangasta olikaan, sitä sai ostettua tiskin alta. Joten sirosäkki oli pelastus. Kun jotain sai, se oli suuri juttu, muttei sitä silloin ajatellut että kaikki oli kortilla. Nykyisin ei lapset enää pysty niin iloitsemaan kuin silloin. 

Lapsuudesta on jäänyt Ailalle ihanat muistot. Isosisko Liisa vältti kaikilta pahoilta asioilta. Isä oli sodassa, vielä senkin jälkeen, kun vapautui vankileiriltä Venäjältä, mistä oli 1940/1941 tullut tieto, että kaatunut, mutta onneksi näin ei ollutkaan. Aila syntyi sitten vuonna 1942. Aila muistaa miten isää mentiin vastaan Palomäen pysäkille, minne Forssan pässi pysähtyi, kapearaiteisella kulkevaa junaa kutsuttiin Humppilassa Forssan pässiksi, vaikka se forssalaisille tarkoitti tekstiilitehtaiden välillä kulkevaa junaa, niin pässillä pappa tuli; oltiin Anjan ja Liisan kanssa vastassa ja Ailan päässä oli punainen lentäjänlakki, sellanen mikä peitti korvat ja oli leuan alta solmittu, ja sitten isä, jota papaksi vallan kutsuttiin, nosti syliin. Vain se hetki on jäänyt.


Niistä siropaloista, joista ei tullut mitään isompaa, tuli matonkudetta. Kangaspuut oli aina pystyssä. Vieläkin niitä mattoja on käytössä. Vieläkin niiden muistojen päällä kävellään.








Kiitos Ailalle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen. 






maanantai 23. tammikuuta 2017

Samples, fabric bags and the life cycle of current clothing - i.e. Wear and Share in Forssa

The museums of Forssa, Södertälje (Sweden) and Struer (Denmark) are carrying out a joint museum project Wear & Share relating to textile heritage. During the project, the twin city museums will inspire, encourage and guide their collections and textile heritage-related activities in general. The aim is to develop the museums as places of participation, to promote the creative use of collections, to strengthen interactions between the generations and to share knowledge between the museum professionals. During the project, the collections of textiles will be digitised, memories will be collected and new will be created from old within the framework of courses and workshops. Each museum carries out activities suitable for its own location and collections.

A detail of work by student of Arts School for children and people. Photo: Teija Lauronen.


The project began in September 2016 at Forssa museum and will end in March 2017. The project involves an assembled Cotton diaries- exhibition in the Vinkkeli exhibition space, as well as a seminar, organised in conjunction, where textile heritage and museums will be considered from the aspect of learning and insight.

The activities relating to the Wear & Share project will branch out in many directions. Tanja Härmä, who has held a central role in the activities, states:

The Textile Heritage Project at Forssa Museum is comprised of two tasks in their entirety, with which I have been assisted by Alina Rämö and Pinja Heinilä. The first task has involved the digitalisation of fabrics donated by Ulla Nummikoski, along with the connected work phases: sorting, measurements, the perceiving of reports, markings, photography and cataloguing.  After the cataloguing, the fabrics will be present in the Piipunjuurella database.

www.piipunjuurella.fi

The second task has involved the collection of memories through bags of fabric pieces. The bags of fabric contained fabric write-offs that were sold through the Finlayson factory store and were available at a discount from the store up to the early 1990’s. Anyone was allowed to send bags of fabric pieces to the museum. In the main part, memories have been collected from groups, or taken from people through tips received. The memories collected are available for viewing at the Cotton diaries exhibition 28.2. -24.3.2017 in Vinkkeli, where a number of textiles made from the material in the bags of fabric pieces will also be featured.

Alongside these main activities, there are also sample sheets, also known as pattern cards, for utilisation in creative workshops. The sorting out of pattern cards in those to be preserved in the museum collections and in those to be used in workshops and for making the museum shop products lasted a total of two years. The sorting activities that required great concentration were carried out intermittently, by a great many people. The sample sheets are a unique summary of the Finlayson Forssa textile industry, because the cards have examples of all the fabrics that were manufactured in Forssa between the 1960-80s. Inspired by the colourful samples, the activity began at Forssa Art School and Wahren College.



A detail of work by student of Arts School for children and people. Photo: Teija Lauronen.
Art School for Children and Young People aimed to use the samples to investigate the recent past. Teija Lauronen says: "All of the art students- 4-17-year-olds- have, during the autumn, become familiar with the way of life, fashion and interior design of the 1970's. Then they have prepared their own work from samples obtained from the museum. All in all, about 250 works were completed. Among them are a variety of methods of implementation, from collages to ceramics, jewellery, futuro-houses and new textile prints. The works will be presented later during the spring at the "Discovery expedition" exhibition held at Helsinki Cable Factory, which celebrates the 35 years of operation of The Finnish Association of Art Schools for Children and Young People."


Calligraphy in the making, Photo: Vivian Majevski.
A calligraphy group from Wahren College and led by Vivian Majevski pondered during the autumn how to celebrate Finland's centenary of independence. Vivian says: "When we were planning the theme of the year, our thoughts were directed quickly towards the 170-year-old textile heritage of Forssa, along with its samples. We went through the museum fabric patterns looking for such shapes and patterns, from which letters could be formed. Lines, arcs, roundness, angularity, thinness, thickness – features linked to letters- were sought from the models. Our group has ten people, each of which will make their own book from samples that tells the whole process and the ideas behind it. In addition, we will save our work as a common result."

In addition, students from the Textiles and Clothing department of Forssa Vocational Institute were involved in the project, in connection with their studies. Karita Stenfors-Selkälä says:
"Tanja Härmä was present at the beginning of the textile heritage project. We pondered, in groups of ten students, general dress codes and fashion. We considered that we could buy fashion garments aimed at young people from some international clothing chain stores. We will then try, in cooperation with clothing chains, to investigate the origin of the products; where the product has been made, what materials have been used, what kind of dyeing process has been used and how has the product been transported to Finland. We also try to clarify the life cycle of the products, as well as the aspects relating to the journey of the product after its use in Finland. We try to present a vivid picture report of all of this."

And what will happen in the multicultural Södertälje and the domestic location of Bang & Olufsen in Struer? We’ll return to this later!




The project received a Capacity Development 
grant from the Nordic Culture Point. 

Translation in English: Darin Nolan.

Raportti kangaspakan juurelta eli Wear & Share Forssassa

Forssan, Södertäljen (Ruotsi) ja Struerin (Tanska) museoilla on käynnissä yhteinen tekstiiliperintöön liittyvä museoprojekti Wear & Share. Projektin aikana ystävyyskaupunkimuseot innostavat, kannustavat ja ohjaavat kokoelmiinsa ja tekstiiliperintöön yleisemmin liittyvää toimintaa. Projektin idea syntyi ystävyyskaupunkien kulttuuriväen tapaamisessa Södertäljessä keväällä 2015, jatkui skype-palavereissa kesän yli ja alkoi toimintana syksyllä 2016.

Yksityiskohta Forssan lasten ja nuorten kuvataidekoulun Amanda Hakalan (11v.) työstä. Kuva: Teija Lauronen.
Forssan museossa projekti on nyt elänyt puolisen vuotta, huipentuakseen maaliskuussa 2017 Vinkkelin näyttelytilaan koottavaan Puuvillapäiväkirjat –näyttelyyn ja sen yhteydessä järjestettävään seminaariin, jossa pohditaan, mitä kaikkea museoiden tallentamasta tekstiiliperinnöstä voikaan ammentaa.

Wear & Share –projektiin liittyvä toiminta rihmastoituu moneen suuntaan. Toiminnan keskiössä museolla on ollut Tanja Härmä kertoo:

Tekstiiliperintöprojekti on Forssan museolla sisältänyt kaksi suurempaa kokonaisuutta, joista toinen on Ulla Nummikosken lahjoittamien kankaiden digitointi ja toisena sirosäkkimuistojen kerääminen. ”Ulla-projektiin” on sisältynyt kankaiden läpikäynti lajittelusta, mittauksesta, raportin hahmottamisesta, merkinnästä, valokuvauksesta luettelointiin asti. Kankaat tulevat luetteloinnin jälkeen esille Piipun juurella –tietokantaan. Tästä valokuvausosuuden ovat tehneet ahkerat viestinnän työssäoppijat Alina Rämö ja Pinja Heinilä.



Kuvakaappaus Piipunjuurella -tietokannasta http://bit.ly/2jTtuPc



Toinen tehtävä on ollut sirosäkkeihin liittyvien muistojen kerääminen. Sirosäkki oli Finlaysonin tehtaanmyymälän poistokangassäkki, joita sai ostaa edullisesti tehtaanmyymälästä 1990-luvun alkuun saakka. Sirosäkkimuistoja on kuka tahansa saanut lähettää museolle. Pääosin muistot on kerätty ryhmistä tai otettu ihmisiin yhteyttä saatujen vinkkien kautta. Kerätyt muistot ovat luettavissa Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä 28.2. -26.3.2017 Vinkkelissä, jossa on myös esillä muutamia sirosäkkimateriaalista tehtyjä tekstiilejä.  


Osa projektia oli myös mallitilkkuarkkien, toiselta nimeltään kuosikorttien, hyödyntäminen luovissa työpajoissa. Kuosikorttien lajittelu museokokoelmissa säilytettäviin kappaleisiin ja työpajoissa tai museokauppatuotteissa hyödynnettäviin käyttökappaleisiin kesti kaikkiaan kaksi vuotta. Keskittymistä vaativaa lajittelutyötä tehtiin sysäyksittäin, monen ihmisen voimin. Mallitilkkuarkit ovat omanlaisensa tiivistelmä Finlaysonin tuotannosta Forssassa, sillä arkeissa on mallit kaikista kankaista, joita Forssassa valmistettiin 1960-80-lukujen aikana. Värikkäiden mallitilkkujen innostamaa toimintaa syntyi Forssan kuvataidekoululla ja Wahren-opistolla. 

Yksityiskohta Forssan lasten ja nuorten kuvataidekoulun oppilaan työstä. Kuva: Teija Lauronen.
Forssan lasten ja nuorten kuvataidekoulu lähti tutkimaan tilkkujen kautta lähimenneisyyttä. Opettaja Teija Lauronen kertoo: ”Kaikki kuviskoululaiset 4-17-vuotiaisiin ovat syksyn aikana tutustuneet 1970-luvun elämänmenoon, muotiin ja sisustukseen. Sitten he ovat valmistaneet oman työn museolta saaduista tilkuista. Kaikkiaan töitä tehtiin noin 250. Joukossa on monenlaista toteutustapaa kollaaseista keramiikkaan, koruihin, futuro-taloihin ja uusiin painokuoseihin. Teoksia tulee esille myöhemmin keväällä Helsingin kaapelitehtaalle järjestettävään ”Löytöretkellä” näyttelyyn, joka juhlistaa Lasten ja Nuorten kuvataidekoulujen liiton 35 vuoden toimintaa. ”


Työn äärellä: kalligrafiaa kankaista. Kuva: Vivian Majevski.
Vivian Majevskin ohjaama Wahren-opiston kalligrafiapiiri mietti syksyllä, miten juhlistaa Suomen itsenäisyyden 100-vuotta. Vivian kertoo: ”Kun suunnittelimme vuoden teemaa, ajatuksemme johtui pian 170-vuotiaan Forssan omaan tekstiiliperintöön, ja sen myötä mallitilkkuihin. Haimme museon kangasmalleista sellaisia muotoja ja kuvioita, joista saisi muodostettua kirjaimia. Malleista etsittiin viivoja, kaaria, pyöreyttä, kulmikkuutta, ohuutta, paksuutta – kirjaimiin liittyviä ominaisuuksia. Piirissämme on kymmenen ihmistä, joista jokainen tekee tilkuista omaa kirjaansa, joka kertoo koko prosessista ja sen takana olevista ajatuksista. Lisäksi tallennamme työskentelyämme yhteiseen teokseen.

Myös Forssan Ammatti-instituutin Tekstiili- ja vaatetuspuolen opiskelijat osallistuvat projektiin opintojensa yhteydessä. Opettaja Karita Stenfors-Selkälä kertoo:

Härmän Tanja kävi alustamassa tekstiiliperintöprojektin alkuun. Pohdimme kymmenen oppilaan ryhmässä yleisesti pukeutumista ja muotia. Mietimme, että ostamme nuorille suunnatun muotivaatteen jonkin kansainvälisen vaateketjun myymälästä. Pyrimme yhteistyössä vaateketjun kanssa selvittämään tuotteen alkuperän; missä tuote on tehty, mitä materiaaleja on käytetty, millaisia värjäysprosesseja on käytetty ja miten tuote on kulkenut Suomeen. Pyrimme myös selvittämään tuotteen käytön elinkaaren sekä sen, mihin tuote matkaa käytön jälkeen Suomessa. Tämän kaiken yritämme esittää elävästi kuvakertomuksen avulla.

Entä mitä tapahtuu kevään aikana monikulttuurisessa Södertäljessä ja Bang&Olufsenin kotipaikassa Struerissa? Siitä kerromme myöhemmin.


Projekti sai Osaamisen kehittämiseen suunnatun avustuksen Pohjoismaiselta Kulttuuripisteeltä.